Pelastustoimessa operatiiviset tehtävät ovat fyysisesti ja psyykkisesti haastavia. Palomies on työurallaan haasteen edessä erityisesti silloin, kun työkykyyn tulee rajoituksia. Näissä tilanteissa pelastuslaitokset eivät ole pystyneet takaamaan kaikille työtehtävää työvuoroissa uran loppuun asti.
Mikäli työntekijä ei esimerkiksi savusukeltamisen osalta saavuta kelpoisuuteen vaadittavia kuntotasoja, seuraa siitä savusukelluskielto. Työrajoitteen omaavan henkilön osalta työnantajalla tulisikin olla tahtotila ja työkaluja auttaa työntekijää työurasuunnittelussa. Valitettavasti siihen ei ole aina panostettu riittävästi ja vastuu suunnittelusta on jäänyt yksin työntekijälle.
Itse olin pitkään tyytyväinen palomiehen tehtävään, työhön missä voi kehittyä ja haastaa itseään, ja jolla on tarkoitus. Ajan kuluessa halusin lisää haasteita, mutta varsinaiseen urasuunnitteluun heräsin vasta myöhemmin.
Työurani operatiivisissa tehtävissä käynnistyi vuonna 1989. Päädyin palomiesluokan ja sairaankuljettajakurssin suorittamisen jälkeen Mikkelin palolaitokselle kesämieheksi ja edelleen palomiehen virkaan, jonka aikana suoritin sairaankuljetuksen koulutuksia.
Muutaman vuoden kuluttua opiskelin omaehtoisesti ensihoidon jatkolinjan, jonka jälkeen pidin sopimuspalokuntien koulutuksia, kuten ensiapu- ja ensivastekursseja. Kolmen vuoden jälkeen aloitin pelastussukelluskurssin ja laajensin koulutusten pitämistä pintapelastuskursseihin. Noiden reilun kymmenen vuoden aikana en miettinyt kertaakaan sitä, kykenenkö työskentelemään palomiehenä työurani loppuun saakka.
Suuntasin jälleen opintojen pariin vuonna 2006 ja suoritin alipäällystöopinnot, jonka jälkeen toimin ylipalomiehen tehtävissä Mikkelin paloasemalla. Syksystä 2007 alkaen työskentelin todella paljon myös tuntiopettajana Pelastusopistolla.
Tässä vaiheessa mielessäni alkoi orastaa kysymys siitä, miten selviäisin työtehtävissäni eläkeikään saakka. Seuratessani luottamusmiehenä muiden työntekijöiden työuria ja niiden muutoksia, kysymys omasta jaksamisesta työssä eläkeikään saakka pyöri yhä enemmän mielessä.
Etelä-Savossa tehtäviini kuului runsaasti kouluttamista ja se tuntui mielekkäältä. Tammikuussa 2018 päätin hakea ammatilliseen opettajakoulutukseen. Yllätyksekseni pääsin TAMK:n Lappeenrannan ryhmään opiskelemaan.
Keväällä 2019, kun pelastusopistolle avautui Johtamisen tiimiin vanhemman opettajan paikka, minulle oli selvää, että haen tehtävää. Hain Pelastusopistolta myös Sammutus- ja pelastuspuolen opettajan paikkaa. Onnekseni minut valittiin molempiin tehtäviin ja samalla aukeni harvinainen tilaisuus valita työtehtävä.
Elokuusta 2019 lähtien olen ollut Pelastusopiston johtamisen tiimissä vanhemman opettajan virassa. Yksi vaihe urapolustani on nyt toteutunut.
Kehotan kaikkia miettimään omaa urapolkuaan, vaikka se 20 – 30 vuoden ikäisenä tuntuukin vielä hyvin kaukaiselta. Mitä aikaisemmin suunnittelun aloittaa, sitä enemmän vaihtoehtoja aukenee työuran aikana. Mahdollisuus löytää mielekästä tekemistä iän karttuessa kasvaa huomattavasti.
Siinä
vaiheessa, kun polvessa todetaan paha kuluma, hauis katkeaa treenatessa
eikä paranekaan normaalisti, tai muu sairaus yllättää, on haastavaa
löytää sopiva ratkaisu tai uusi tehtävä nopealla aikataululla.
Ansiotasoon voi tulla suuri pudotus, sillä palomiehen tehtäväkohtainen
palkka on valitettavan heikko. Kannustankin kaikkia oman työuran
suunnitteluun jo hyvissä ajoin.
Blogin kirjoittaja Vesa Olkkosella on
lähes 30 vuoden työura Mikkelin palolaitoksella Etelä-Savon
pelastuslaitoksella. Olkkonen on Mikkelin vakinaiset palomiehet SPAL
ry:n entinen luottamusmies ja toimii nykyisin vanhemman opettajan
virassa Pelastusopistolla.
