Hektisen hellekesän käännyttyä syksyksi voin todeta olevani uuvuksissa sekä työkiireiden että työvuorojen epätasaisen jakautumisen vuoksi.
Otimme Hätäkeskuslaitoksessa käyttöön viime keväänä uuden 112Numeron-työvuorosuunnitteluohjelman, jonka jälkeen emme ole enää työskennelleet yhtä aikaa oman ryhmän kanssa. Samalla poistuivat kiinteät työvuorot ja työvuorojen ennustettavuus.
Työskentelemme kolmen viikon jaksoissa ja 12 tunnin työvuoroissa. Työvuorot jakaantuvat tällä hetkellä hyvin epätasaisesti kolmen viikon jaksolla. On viikkoja, jolloin töitä tehdään yli 60 tuntia. Tämän jälkeen voi olla useamman päivän vapaajakso tai nukkumispäivä ja yksi vapaapäivä.
Olen todennut olevani uusien haasteiden edessä. Miten pidän itseni joka hetki toimintakykyisenä työssä, ja palaudunko riittävästi työvuorosta ja työputkesta?
Palautuminen on muutakin kuin lakisääteinen lepoaika, nukkuminen ja lepääminen. Se on myös henkistä irti päästämistä työstä. En ole aiemmin kertaakaan kokenut, että jokin puhelu tai tilanne olisi jäänyt painamaan mieltäni – kiitos hätäkeskuksen erinomaiselle jälkipurkutuelle.
Viime aikoina olen huomannut, että olen joutunut opettelemaan aktiivista ja tietoista töiden unohtamista vapaapäivinäni. Epätietoisuus siitä, miten saan sovitettua yksityiselämäni työvuorojeni väliin, uuvuttaa myös.
Kun työpäiväni pituus on 12 tuntia, en ehdi hoitamaan yksityisasioitani päivän aikana. Lapseni kysyessä, milloin pääsen viemään häntä lääkäriin tai katsomaan peliä, joudun vastamaan: ”Äiti ei tiedä”.
Tiedän työvuoroni noin kuukauden päähän, kun taas ajanvaraus sairaalaan, hammaslääkäriin, kampaajalle tai lasten harrastuksiin vaativat huomattavasti pidempää ennakointia.
Voimme toivoa työpaikalla vapaapäiviä tai aamupäivä- tai yövuoroa. Omien toiveiden toteutuminen selviää kuitenkin vasta silloin, kun saan jo vahvistetun työvuorolistan käteeni, eli noin kaksi viikkoa ennen sen alkamista. Siinä vaiheessa on kiusallista perua aika kampaajalle, tai soitella uutta hammaslääkäriaikaa reilun puolen vuoden päähän tietämättä, että pääsenkö paikalle silloinkaan.
Voin toki itse valita, miten paljon annan työn vaikuttaa muuhun elämääni. Tällä hetkellä koen, että työni ahmaisee liian suuren palan yksityiselämästäni.
Itselleni suuri voimavara on työkaverit, rautaiset auttamisen ammattilaiset joihin luotan. Hätäkeskuksissa työskentelevät kollegani tukevat ja auttavat minua osaamisellaan, tulipa avunpyyntö mistä päin Suomea tahansa.
Toivon, että Hätäkeskuslaitoksen työvuorosuunnittelu tukisi meidän ensilinjan auttajien työtä ja työstä palautumista paremmin. Haluankin uskoa, että voin jälleen kertoa lapsilleni, milloin ja miten pystyn osallistumaan heidän elämänsä tärkeisiin tapahtumiin ja milloin en. Iso laiva kääntyy hitaasti, mutta se on käännettävissä.
Blogin kirjoittaja Annukka Parviainen on hätäkeskuspäivystäjä ja Hätäkeskusammattilaisten liitto HALin varapääluottamusmies.
